Freitag, 4. Mai 2012

Vihreät liputtavat eutanasian puolesta - enkä ole lainkaan yllättynyt


Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoittaa vihreiden ottavan seuraavassa puoluekokouksessaan parin viikon päästä kantaa eutanasiaan, eli armomurhaan. Päätöstä puolueen kannasta ei siis ole vielä tehty, nyt on vasta aloite olemassa, mutta puoluehallitus on kuitenkin jo evästänyt puoluekokousta oikein valitsemisen puolesta. Puolueen periaateohjelman luonnoksessa tulee esiin puoluehallinnon kanta asiaan:

 ”Jokaisella täysivaltaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin. Valtiovalta voi kuitenkin edellyttää, että peruuttamattomat ja pitkäaikaiset päätökset tehdään vakaasti harkiten ja tietoisina niiden seurauksista itselle ja muille. Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa avustettuna.”

Tuntien vihreän puolueen yleisen atmosfäärin, voinemme rauhallisesti olettaa että esitys mennee läpi. Jos ei mene, se ei ainakaan johdu hyvän yrityksen puutteesta.

Oma kantani armomurhaan on suunnilleen seuraava:

  • Nykyoloissa ja tietyissä tilanteissa, ymmärrän armomurhan motiivin ja sen perustelut. Tuo on se ns. kapea katsantokanta, jossa suurin osa ihmisistä tuntuu liikkuvan. Asiassa kuin asiassa.
  • Yritän katsoa asiaa kuitenkin hieman pidemmälle, ja näen ettei maailmassa vallitse status quo, vaan asenneilmapiiri on jatkuvassa muutoksessa, lyhyenkin ajan sisällä. Ja tässä on armomurhan laillistamisen suurin vaara.
  • Asia, joka alkaa pahimmin kärsivien neliraajahalvaantuneiden makuuhaavojen keskellä makaavien 95-vuotiaiden perheettömien ihmisraunioiden omasta pyynnöstä tapahtuvasta laillisesta armomurhasta, ei oikeasti ole pitkäkään hyppy tilanteeseen jossa ihmistä pidetään itsekkäänä jos ei osoitakaan halua eutanasiaan. Idealistit väittävät ettei näin voi suinkaan tapahtua - se olisi mukamas sula mahdottomuus. Ihmishenki on pyhä jne, kyllä sitä kunnioitetaan jatkossakin. Kuitenkin nämä samat idealisti-tahot ovat yleensä kiihkeimpiä abortin puolustajia, joten pitäydyn pessimistisessä kannassani. Ja kuten tunnettua, myös aborttiin painostetaan, joskus hyvinkin rankasti. Miksi minun pitäisi ajatella ettei tätä voisi missään oloissa tapahtua armomurhan suhteen? Oma veikkaukseni on, että ajan kuluessa, kun armomurha-ajatukseen on totuttu, painostuksesta tulisi enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Useimmiten toki rivien välissä, vaivihkaa.  
  • Minusta tässä on valtavan eettisen dilemman potentiaali, jonka valloilleen päästämisestä päätämme me itse, poliitikkojemme kautta. Ja takaisin ei yleensä ole paluuta, kun kerran tuolle tielle lähdetään.


Miksi en ole yllättynyt vihreän politiikan kannasta tässä asiassa?

Vihreää puoluetta lähellä olevien ihmisten ajattelumaailmaa voi noin yleisesti ottaen lukea kuin Iltapulun lööppiä kassajonossa. Jos on olemassa jokin ns. perinteinen arvo, sitä kuuluu vastustaa. Ihan riippumatta siitä mikä se on. Perinteinen arvo on näissä piireissä vain haukkumasana, se on jotakin taantumuksellista jota vastaan kuuluu tapella, vaikka sanaa taantumuksellinen ei saakaan enää käyttää koska se johtaa ajatukset 60-70 -luvun opiskelijaradikalismin aikoihin. Tosin siellähän on myös vihreän liikkeen syntykoti, sen juuret ja sen aatteellinen tausta. Ulkopuoliselle se on selvää, vanhemmille sisäpuolisille se on selvää, mutta uudelle nuorelle vihreälle polvelle se ei ole selvää, ja he luulevat keksineensä koko jutun itse.

Entä mitä ovat perinteisen arvot?

Tutkielmaa asiasta laatimatta voisin yksinkertaistaa, että se on yleensä jotain joka on katsottu suuressa mittakaavassa toimivaksi ja hyväksi asiaksi, ja sen vuoksi se niissä oloissa missä eletään on jonkinlainen elämisen normi. Esimerkiksi ihmiselämän kunnioittaminen on ollut sellainen arvo. Etiikan teoriaa olen lukenut sen verran, että tiedän ettei yhtä voittavaa teoriaa ole, ja eettinen relativismikaan ei ole sellainen. Kuitenkin tiedän myös ettei kaiken kategorinen vastustaminen kieli yleensä muusta kuin epäkypsyydestä, tarpeesta taistella auktoriteettia vastaan, on se sitten todellista tai kuviteltua. Useimmat meistä käyvät tuon vaiheen läpi tarpeellisena kasvuetappina kohti aikuisuutta, ja on siinä yhteydessä arvokas väline vanhemmista separoitumiseen.

Näiden perinteisten ja ei-niin-perinteisten arvojen pohjalta sitten otetaan kantaa erilaisiin asioihin, joissa arvomaailma selkeimmin tulee esiin:

Avioliitto?
Yksiavioisuus? 
Abortti?
Armomurha?

Konservatiivina kantani eroaa näissä esimerkeissä varmaankin perinteisen Vihreän Ajattelijan (tai muun vasemmistolaisen) arvotuksista. Yritän kuitenkin olla ajattelussani jokseenkin looginen. Koska en voi hyväksyä antiikin roomalaisten silloin sosiaalisesti hyväksyttyä tapaa hylätä ei-toivottu lapsi viemäriin tai kadulle, en pidä myöskään aborttia tai armomurhaa mitenkään erityisen suotavana tai neutraalina asiana.

Kristinuskon voittokulun (kts. myös aiempi kirjoitukseni) yhtenä selityksenä on muuten pidetty sitä, että kristittyjen suhtautuminen vastasyntyneiden hylkäämiseen poikkesi ympäröivän roomalaisen yhteiskunnan asenteista. Sitä ei kerta kaikkiaan hyväksytty. Ilmeisesti sen ajan ihmisillä oli kuitenkin syvällä sielussaan ymmärrys oikeasta ja väärästä tuon lapsensurman hyväksyttävyyden suhteen, mutta he tarvitsivat vain jonkun kanavan jota kautta se pääsisi esiin.









  

Montag, 30. April 2012

Vihaiset espanjalaiset

Ylen nettisivuilla pisti silmään uutinen vihaisista espanjalaisista.

Kansanpuolue sai puoli vuotta sitten murskavoiton, kun se lupasi panna talouden kuntoon - ja säästölinjalle löytyy yhä paljon kannatusta.
Mutta säästöt pahentavat työttömyyttä ja kurjistumista. Vasemmiston näkemyksen mukaan säästöt ovat Saksan keksintö, jota Espanjan oikeisto julmasti toteuttaa.

Pääministeri Rajoy joutuu painottamaan, että säästöjä ei sanele Saksan Angela Merkel, vaan se on yhteistä europolitiikkaa. Hallituskin toivoo euroalueelle kasvua tukevaa ohjelmaa, mutta luopumatta budjettien vakautuksesta.

Vaaleissa lyödyt sosialistit kuitenkin kutsuvat kansaa kapinoimaan. He haluavat EU:ssa yhteisrintaman vakautusta vastaan, jos Ranskassa sosialistiehdokas Francois Hollande voittaa presidentinvaalit.”


Mitä ne meistä ajattelevat?
Minulla on ilo työskennellä melkoisen kansainvälisessä työyhteisössä, jossa keskustelu Euroopan talouskriisistä on melkeinpä jokapäiväistä hupia. Koska keskusteluun osallistuvat muiden muassa niin saksalaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, italialaiset, skandinaavit kuin yksi puoli-kreikkalainenkin, on mielipiteiden kirjo ainakin taattu.
Yksi lähimmistä työtovereistani on espanjalainen Xavier (nimi muutettu), korkeasti koulutettu ja perheellinen keski-ikäinen mies. Ylen uutisessa pisti silmään kohta, joka oli kuin suoraan toverini Xavierin suusta tullut: ”...säästöt ovat Saksan keksintö”. Tosin Xavier menee vielä pidemmälle. Hänen mielestään koko talouskurimus on pohjoisen Euroopan, ja aivan erityisesti Saksan syytä. Tähän taas olisi johtanut ”pohjoisen” ihmisten rasistisuutta lähentelevä asenne etelä-Euroopan maita ja näiden kansalaisia kohtaan.
Ikävä kyllä Xavier ei ole ajatuksineen aivan väärässä:
  • Kustannustaso ja tehokkuus on Saksan teollisuudessa hyvällä mallilla, eivätkä esimerkiksi palkkakustannukset ole viimeisen vuosikymmenen aikana karanneet käsistä toisin kuin monilla muilla Euroopan alueilla,
  • Saksan vientiteollisuuden ja kauppataseen hyvät lukemat ovat joltakin toiselta pois,
  • Saksalainen (ja moni muu ”pohjois”-eurooppalainen) helposti suhtautuu etelän kollegoihinsa hieman väheksyvästi. Asenneilmapiiri on ihan selvä, eikä sitä käy kiistäminen. Onko siihen aihetta, on sitten ihan toinen juttu.
Voimme raksia ruudun ”Saksa on syypää” kaikkien kolmen argumentin kohdalla, jos noudatamme tietynlaista logiikkaa.
Mutta miten tästä eteenpäin?
Mutta mikä on tuo vasemmiston vastaus, jolla kriisi selätettäisiin? Neuvojen jakeleminen alkaa olla jo hankalaa, sillä tilanne on muuttunut niin monimutkaiseksi sopaksi ettei alussa lanseeratut helpot ratkaisut vaikutakaan enää niin helpoilta. Kuitenkin jotain ns. varmoja vastauksia minunkin yksinkertaisesta mielestäni olisi löydettävissä:
  • Edellisten talouskasvujen moottorina on ollut hyvin pitkälti sekä julkinen että yksityinen velkaantuminen,
  • Riippuen maasta, sekä tuo yksityinen että erityisesti julkinen velkaantuminen on tullut tiensä päähän. Uutta velkaa ei näemmä saakaan aina vaan lisää, mikä on ollut suuri yllätys talouspolitiikan terävimmälle kärjelle, niin kriisimaissa kuin muuallakin.
  • Tästä johtuen ei uusi ja valtava talouskasvu ole välttämättä ihan nurkan takana.
Vasemmiston borrow-and-shop-'til-you-drop –vastaus kriisin hoitoon ei siten vaikuta kovinkaan järkevältä politiikan vaihtoehdolta. Itseasiassa se vaikuttaa vain siltä kaikkein lyhyimmän tähtäimen politiikalta, helpoimmalta vaihtoehdolta, jolla saataisiin ehkä vielä seuraaviin paikallisvaaleihin ostettua aikaa. Juuri siihen asti, kunnes kansalle selviää että melkein kaikki sen ns. hyvinvointi onkin vain lainattua rahaa.
Toisaalta on toki päivänselvää, että talouskasvua ei saada myöskään kurjistamalla ja kiristämällä. Olisiko niinkin yksinkertainen vaihtoehto kuitenkin mahdollinen, jossa talous (ja yhteiskunta) romahtaa tasolle jossa sen jonkinlaisessa reaalitodellisuudessa kuuluisi olla, ja sieltä sitten lähdettäisiin taas kipuamaan luonnollisen kasvun kautta ylöspäin? Ilman ylivivutettua velkavipua, mutta ilman myöskään Ceaușesculaista nollavipupolitiikkaa. Poliittisesti tuo ei vain ole vasemmistolle perinteisesti sopiva malli (paitsi diktatuurissa), koska jaettavaa kakkua syntyy vaalisykleihin nähden liian hitaasti. Se voisi kuitenkin olla kestävän kehityksen tie, niin finanssihimmeleiden torjumisen, resurssien riittävyyden kuin ympäristöstä huolehtimisenkin kannalta. Tosin mallin ensimmäinen osio ”...romahtaa tasolle jossa...” on se jossa en haluaisi olla mukana. Se voi olla rankkaa aikaa, tosin ei mitään jota eivät esi-isämme jo olisi nähneet. Jos se nyt on jokin lohdutus.

Entä vastaukseni Xavierille ja hänen hengenheimolaisilleen? Kenen on syy?
mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.

Dienstag, 24. April 2012

Kuoleman kohtaamisesta - edes ajatuksen tasolla


Emil Anton kirjoittaa blogissaan ikävän ajankohtaisesta aiheesta, eli suomalaisista perhesurmista jotka vaikuttavat muuttuneen suorastaan epidemiaksi. Emilin blogi kuuluu suosikkeihini, vaikka ei olekaan kevyimmästä päästä (tai ehkä juuri siksi!), ja joudunkin aina toteamaan Emilin tuottavuuden ja kyvyn analyyttisyyteen olevan jotakin johon en itse tule pääsemään. Mutta ainakin voin kommentoida hänen kirjoituksiaan, jos en muuta...:-)

Emil vetää johtopäätöksensä kristillisen maailmankuvansa pohjalta, ja vaikka ymmärränkin ne ja olen niistä suurin piirtein samaa mieltä (onhan itsellänikin sama maailmankuva), tulkitsen lastenpsykiatri Anne Kaupin nettihaastattelun hieman toisin kuin Emil: 

Kaupin tarkoitusperät ovat toki hyviä. Mutta hänen peräänkuuluttamansa “lapsen oikeus turvalliseen kuvaan maailmasta” ei vaadi keksittyjä “tonttuja ja jumalia”. Sen sijaan se vaatii tosi Jumalaa ja vanhempien kääntymystä.“

Mielestäni Kauppi puhuu ilmiöstä, jossa „rehellisyys“ on tärkeämpää kuin lapsen pahan olon lievittäminen. Tämä rehellisyys kuitenkin kumpuaa siitä todellisuudesta jossa vanhempi elää, ja jonka maailmankuvan on itselleen omaksunut. Nyky-Suomen sekulaarisessa yhteiskunnassa, jossa myös Ihan Oikea Ateismi on saanut kunnon jalansijaa, moni vanhempi taitaa pitää pahana sitä, että lapselle puhuu jotakin jossa on transsendenssin maku. Tämä näkyy esimerkiksi melkein joka lapsiperheelle tyypillisessä kohtauksessa jossa lapsen lemmikki kuolee. Tämä on yleensä aikuiselle melko triviaali tilanne, mutta lapselle se ei ole sitä. Tiedän tapauksia, jossa äiti on ottanut tuon kuolleen hiiren, rotan tms riittävän pienen otuksen ja yksinkertaisesti vetänyt sen vessasta alas, selittäen samalla kuinka näin tämä asia nyt vain on – sinne se Jalmari-rotta meni, se on kuollut, se ei tule koskaan takaisin, ja se muuttuu mullaksi jossain matkan varrella. Transsendenssin sotkeminen kotieläimeen tuntuu tällaisesta vanhemmasta kiusalliselta. Lapsi tosin jää siinä vähän yksin, ainakin verrattuna aikaisempaan jossa tyypillinen vastaus lapsen kysymykseen Jalmari-rotan kohtalosta taisi olla että ”Jalmari on nyt rottien taivaassa”. Itse olen kotona huomannut miten tavattoman tärkeä rotta kotieläimenä voi olla nuorelle tytölle, ja kuinka sen kuolema sairauden jälkeen ottaa tosissaan koville. Pitäisin itseäni sydämettömänä julmurina jos en ottaisi tuota surua tosissani, koska siinä lapsi harjoittelee todella arvokkaalla tavalla luopumista ja kuoleman kohtaamista.  Kuolemasta pitää keskustella kun se kohdalle osuu, vaikka se tuntuisikin pelottavalta, ja koko ajatuksen vetäisi mieluummin symbolisesti vessasta alas.

Itseasiassa mieleeni hiipii ajatus, että kuoleman sivuuttaminen transendenssi-kammoisella olankohautuksella kielii jopa enemmän ihmisen vaikeudesta kohdata kuoleman, tuon lopullisen separaation, kauhu kuin mitä kristinuskon usko kuolemanjälkeiseen elämään mitenkään tekee. Jos vedän rotan alas pöntöstä ilman sen kummempaa selittelyä, pohdiskelua tai lapsen kanssa asian käsittelyä, välttelen koko aihetta. Jos voisin vertauskuvallisesti vetää kuolleen lähisukulaiseni alas pöntöstä, pääsisin yhtälailla eroon tuskallisesta kuoleman ajatuksen kohtaamisesta. Sitä ei tosin voi tehdä. Kuitenkin nyky-yhteiskunnassa kuolema on ulkoistettu hautaustoimistoille ja sairaaloille, ja lähisukulainenkaan harvemmin edes näkee vainajaa jos ei sitten sattunut olemaan  paikalla kuoleman hetkellä. Aika jolloin vainaja pestiin ja puettiin perheen toimesta, ja asia tehtiin vieläpä kuin pienimuotoisena hartaushetkenä, oli monella tapaa arvokas. Kuolema oli läsnä, se piti hyväksyä, mutta siihen sai liittää luvan kanssa myös transsendenssin ajatuksen. 

Kaupin käsitys yltiörehellisyydestä kumpuaa samasta lähteestä. Jos vanhemmat riitelevät, saattaa herkkä lapsi itkeä vuoteessaan ja kysyä äidiltään ovatko hänen vanhempansa mahdollisesti eroamassa. Yltiörehellinen vastaus tietysti on, että ”voihan se olla, eihän sitä koskaan tiedä”. Tietysti tuo on faktisesti totta, kun avioliiton arvo on laskenut kuin Nokian osakekurssi viime vuosikymmenenä ja moni suhtautuu avioliittoon kuin vuokramökkiin. Vain väliaikaisena sitoumuksena. Kunhan nyt ollaan ja katsellaan. Moni tietenkin suhtautuu avioliittoonsa erittäin vakavasti, tänäkin päivänä, ja silti voisivat vastata jotain edellämainitun kaltaista. Eroa pelkäävää lasta se ei tosin auta, vaan todennäköisesti ahdistaa tätä vain entisestään. 

Ateismiin taipuvainen pitää heikkoutena puhua kuoleman yhteydessä mistään muusta kuin lopullisuudesta, kaiken päättymisestä. Itse näen tuon toisin, ja katsonkin näiden vartti- tai koko-ateistien itseasiassa lähinnä torjuvan vaikean asian kieltämällä se kategorisesti. Ymmärrän kuitenkin etten ole näkemyksineni objektiivinen, vaan oman maailmankuvani vapaaehtoinen vanki.

Freitag, 20. April 2012

Kirkko populismin kivikkoisella tiellä?



Lukijoille tehtäköön rehellisyyden nimissä tiedoksi, että kirjoittaja (siis minä) on aktiivi-katolilainen. Eli tottakai minulla on oma ammu ojassa. Mutta silti olen ainakin yrittänyt säilyttää jonkinlaisen maltillisen sävyn, ja kuten yleensäkin katsantokantani elämään, mikään ei yleensä ole mustavalkoista.

Mutta asiaan. 

Kirkon jäsenmäärä laskee tasaisesti. Milloin minkäkin yksittäisen tapahtuman seurauksena jäsenistöstä ravistellaan taas muutamia tuhansia kevyemmin kiinni olevia seurakuntalaisia. Pappiskoulutukseen hakeutuvista opiskelijoista suurimmalla osalla ei ole aikomuksenakaan toimia papin tehtävissä, kunhan nyt vain opiskelevat. Rippikouluihin on jo tuotu kaikki mahdolliset harrasteet, elämyskurssit ja –leirit, jotta nuoret vielä kokisivat osallistumisen tarpeelliseksi. Niin kauan kuin kaverit menevät laskettelemaan rippikouluun, menen minäkin, ajattelee moni nuori. Kirkon johdolle tämä on tärkeä kysymys. Ei kuitenkaan hengellisten vaan taloudellisten syiden takia. Lapsena kastettu ja rippikoulun käynyt nuori jää todennäköisemmin maksamaan myös kirkollisveroa aikuisena. Näin on ainakin ajateltu. Verotulot ovat kuitenkin laskussa samaa tahtia jäsenmäärän kanssa, ja ensimmäisiä YT-neuvotteluja on jo jouduttu käymään. Kirkon johto keskittyy lähinnä äksyilemään pienelle mutta ei edes kovin äänekkäälle skismaattiselle liikkeelle, joka kuitenkin toistaiseksi vielä vaikuttaa jostain selittämättömästä syystä kirkon sisällä.

Voidaankin kysyä, että mikä mättää?

Kuten tunnettua, luterilainen kirkko syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen pyörteissä kun Skandinaviassa eri hallitsijoiden johdolla päätettiin irtautua emokirkosta ja asettua tarkemmin kruunun vallan alle. Luther tosin piti itseään katolilaisena kuolemaansa saakka, eikä katsonut perustaneensa mitään uutta kirkkoa. Teologisilla kysymyksillä ei kaukaisen periferian suomalaiselle kansalle ollut suuremmin merkitystä, ja muutokset eivät olleet kovinkaan järisyttäviä. Tuo oli siis silloin, kauan sitten. Nykyihmisen mielissä uskonpuhdistus on ollut iso jytky kaikilla mittareilla. Jos kadulta napataan otos ruuhkassa tarpovista kanssaihmisistä ja kysytään suhdetta uskonpuhdistukseen ja sen seurauksiin, vastauksissa näkyy vuosisatojen antikatolinen propaganda. Voimakkaimmillaan tuo propaganda oli Suomessa pian uskonpuhdistuksen jälkeen, jolloin rintamalinjat eivät olleet kansainvälisessä ruhtinas- ja kuningasruletissa täysin asettuneet. Nykysuomalaisen, kirkosta täysin vieraantuneenkin ihmisen mielestä katolinen kirkko edusti uskonpuhdistuksen aikaan lähinnä Beelsebubia, paaviuden rappiota ja jesuiitat kaikkein pahimpia mustakaapuisia susia lammasten vaatteissa. Luterilaisuuden hyvyys ja katolilaisuuden pahuus on imetty äidinmaidossa, vaikka kirkolla ja sen toiminnalla ei ihmiselle olisi mitään tarjottavaa tai paikkaa omassa elämässä.

Merkittävin uskonpuhdistuksen teemoista protestanteille oli ns. sola scriptura, "yksin Raamattu". Tämän mukaan vain Raamattu on kristitylle tarpeellinen, koska siitä on kaikki kristillistä elämää ja seurakunnan järjestystä koskeva tieto saatavissa. Luther torjui tradition merkityksen kristitylle tässä merkityksessä. Koska kaikki tarpeellinen oli Raamatussa, voitiin muu uskonelämä riisua ylimääräisestä - siis turhasta. Valkoiseksi kalkitut seinät ovat kaikille tulleet tutuiksi, kirkkoseinien koristeellinen kuvitushan oli uuden opin mukaan hapatusta josta piti päästä eroon jotta Sana pääsisi häiritsemättä vaikuttamaan ihmisissä. Luther säilytti sentään kirkkomusiikin, kun taas kalvinismissa kaikki aisteja miellyttävä riisuttiin pois - myös musiikki.

Katolilaisuudessa kirkon traditiolla oli ja on yhä tänäkin päivänä paikkansa Raamatun rinnalla. Logiikka on suurin piirtein seuraava: jos jokin on ollut toimiva ratkaisu lähemmäs kaksi vuosituhatta, on siinä oltava jonkinlainen Pyhän Hengen vaikutus mukana. Tietysti monikaan käytännön asia ei ole kirkossa johdettavissa alkuseurakunnan aikaan, mutta aika pitkälle kuitenkin. Tästä syystä katolinen kirkko muistuttaakin dynaamisuudessaan alimitoitetulla peräsimellä varustettua täydessä lastissa seilaavaa jättitankkeria. Monen nykyihmisen silmissä tämä on katolisen kirkon suurin ongelma, mutta se on ollut myös sen suuri vahvuus. Nykyisen asuinmaani Saksan ei niinkään kaukaisen historian tapahtumat ovat osoitus katolisen kirkon tällaisesta luontaisesta vahvuudesta vaikeuksien keskellä, ja vastaavasti luterilaisen kirkon kyvyttömyydestä vastata vaikean tilanteen haasteisiin. Natsien noustua valtaan 1930-luvun alussa oli Hitlerin selkeänä päämääränä järjestää saksalaisten uskonelämä uusiksi. Tarvittiin vain sopiva kansallissosialistinen kirkko asiaa ajamaan. Luterilainen kirkko (saksassa "evankelinen") oli demokraattisen rakenteensa ja (minkä tahansa) esivallan kunnioitusta korostavan oppinsa ansiosta kansallisosialisteille helppo saalis. Evankelinen kirkko "arjalaistettiin" tehokkaasti ja vastarinta taas oli varsin tehotonta. Yksittäisiä marttyyrejä oli, kuten juuri ennen sodan päättymistä teloitettu protestanttinen pappi ja teologi Dietrich Bonhöffer. Katolinen kirkko keskusjohtoisena ei ollutkaan yhtä helposti kansallissosialistettavissa ja aiheuttikin natseille päänvaivaa. Painostustoimien jälkeen katolinen kirkko Saksassa suostui allekirjoittamaan vuonna 1933 sopimuksen (ns. "Reichskonkordat") jossa taattiin katolisen uskonnonharjoituksen, koulujen ja yleisesti katolisen kirkon omien asioiden hoitamisen koskemattomuus. Hitlerin pontimena sopimuksen aikaansaamiseksi oli saada merkittävä propagandavoitto valtakautensa alkupuolella. Katolisen kirkon johdolla ei ollut suuria illuusioita sopimuksen pitävyydestä, mutta oli katsonut täysimittaisen konfrontaation johtavan vain todennäköisimmin kaiken katolisen kirkon toiminnan lakkauttamiseen Saksassa. Vuoteen 1937 mennessä illuusion rippeetkin olivat jo rapisseet, ja Paavi Pius XI laati yleiskirjeen osoitettuna kaikille Saksan katolilaisille. Tuo kirje, "Mit brennender Sorge", luettiin palmusunnuntaina 1937 jokaisen kirkon saarnastuolista ja siinä tuomittiin yleisesti rasismi, koko natsiaate ja todettiin kansallissosialismin olevan ristiriidassa kristinuskon kanssa. Ajankohtaansa nähden poikkeuksellisen rohkeasta kannanotosta natsismia vastaan katolinen kirkko maksoi hinnan, niin Saksassa kuin muuallakin Natsi-Saksan valloittamilla alueilla. Yksinomaan Dachaun keskitysleirillä oli sodan aikana 2700 kristillisten kirkkojen pappia, joista 2600 oli katolilaisia. Näistä 2000 kuoli leirillä. On selvää, että sodan päätyttyä Saksan murskatappioon katolinen kirkko saattoi jatkaa toimintaansa uudessa Saksassa pystypäin, kun taas evankelinen kirkko oli yhtä raunioina kuin entinen esivaltansakin.

Kirkon uudistumista vaativat tahot, niin protestanttisessa kuin katolisessa perinteessäkin törmäävät tähän erilaiseen kulttuuriin mitä uudistumiskykyyn tulee. Luterilainen kirkkomme on toki dynaaminen ja liikkuu tarvittaessa kuin metsäjänis kuivalla ruohikolla. Katolinen kirkko taas on kuin hiljaa aamu-unisena löntystelevä karhu sammalmättäiden seassa. Mutta kuten edellä näimme, kyky pikaiseen uudistumiseenkaan ei aina ole vain ja ainoastaan hyvästä. Suomessa on noussut vallalle eräänlainen kirkollinen populismi, miellyttämisen kulttuuri, kuten aiemmin mainitusta rippikoulun jo pidempään jatkuneesta kehityksestä on nähtävissä. Kirkollista keskustelua seuraavalle tulee pakostakin sellainen vaikutelma, että yleinen mielipide on melkeinpä tärkein ohjenuora kirkon julkilausumia sorvattaessa. Vai koska viimeksi on tullut normikirkkomme edustajien kannanotoista sellainen olo, että "oho, olipa rohkeaa tekstiä vaikka olenkin eri mieltä". Kun kirkko on nyt siirtymässä enenevässä määrin myös nettiin, voimmekin jäädä odottelemaan facebook-äänestyksiä seuraavista polttavista kirkollisista kysymyksistä.

Aina ei ole ollut näin. Syntyaikoinaan Rooman valtakunnassa tuo juutalaisuudesta irrottautunut uusi uskonto herätti varmasti närää niin sanotun yleisen mielipiteen piirissä yleisine moraalivaatimuksineen. Kristityt eivät esimerkiksi keskuudessaan sallineet ei-toivottujen vastasyntyneiden lasten, useimmiten tyttövauvojen, hylkäämistä katuojiin. Rooman valtakunnan moraalisen tyhjiön kaltaisessa tilassa tämä oli kuitenkin normaali käytäntö jolla "ylimääräisistä" lapsista päästiin sujuvasti eroon. Uuden uskonnon vaatimukset korkeasta moraalista ilmeisesti kuitenkin puhuttelivat sitä osaa kansasta jonka mielessä oli sosiaalinen tilaus tämänkaltaisen epäsuositun teeman esille ottamiselle. Populismia aikansa ilmapiirissä se ei kuitenkaan ollut. Monenkin roomalaisen mielessä kristityillä oli nuttura siis varsin kireällä.

Mahdollisesti tuo moderni sulavaliikkuisuus ja populismi ei tule viime kädessä kirkkoa, tai edes sen verotuloja pelastamaan. Kirkko jolla ei ole kykyä olla joskus eri mieltä, olla aidosti hetken epäsuosiossa ei saa lopulta kenenkään kunnioitusta. Edelleenkin lähes monokulttuurisessa maassamme kirkkoon kuuluu reilu valtaosa väestöstä. Suurin osa jäsenistä ei pidä kuitenkaan julkista uskonnonharjoitusta edes ajan henkeen sopivana. Itsenäinen ja yksityinen uskonnollisuus on toivottavampaa - joskus jopa suotavaa. Tällainen jäsenistö ei ole kirkkoonsa mitenkään erityisen sitoutunut. Miellyttämistaipumuksessaan kirkolla jää todennäköisimmin pää vetävän käteen kun viimeistään seuraavan sukupolven kasteen myötä tuo selkärangaton instituutio katsotaan monissa perheissä tarpeettomaksi - tai valinta jätetään lapsen itsensä tehtäväksi, sitten joskus. Tosin siihen mennessä se pieni sitoutunut osa jäsenistöstä on jo nostanut kytkintä ja tehnyt omat ratkaisunsa. Kirkon ulkopuoliset, ns. vapaat suuntaukset kuten helluntailaisuus vahvistuvat, kuten myös oletettavasti kirkon oma skismaattinen yksikkönsä, Luther-säätiö. Suomen oloissa myös ortodoksisuus kiehtoo monia.  
   
Onko katolisella kirkollakaan, tuolla hidasliikkeisellä karhulla, tulevaisuutta jää nähtäväksi. Historiasta olemme kuitenkin nähneet että se on tähän asti selvinnyt renessanssipaavien rappiosta, vastapaaveista, uskonpuhdistuksesta, totalitarismista ja länsimaiden maallistumisesta. Ehkä se selviää myös nykyajasta.