Kirkko populismin kivikkoisella tiellä?

Lukijoille tehtäköön rehellisyyden nimissä tiedoksi, että kirjoittaja (siis minä) on aktiivi-katolilainen. Eli tottakai minulla on oma ammu ojassa. Mutta silti olen ainakin yrittänyt säilyttää jonkinlaisen maltillisen sävyn, ja kuten yleensäkin katsantokantani elämään, mikään ei yleensä ole mustavalkoista.

Mutta asiaan. 

Kirkon jäsenmäärä laskee tasaisesti. Milloin minkäkin yksittäisen tapahtuman seurauksena jäsenistöstä ravistellaan taas muutamia tuhansia kevyemmin kiinni olevia seurakuntalaisia. Pappiskoulutukseen hakeutuvista opiskelijoista suurimmalla osalla ei ole aikomuksenakaan toimia papin tehtävissä, kunhan nyt vain opiskelevat. Rippikouluihin on jo tuotu kaikki mahdolliset harrasteet, elämyskurssit ja –leirit, jotta nuoret vielä kokisivat osallistumisen tarpeelliseksi. Niin kauan kuin kaverit menevät laskettelemaan rippikouluun, menen minäkin, ajattelee moni nuori. Kirkon johdolle tämä on tärkeä kysymys. Ei kuitenkaan hengellisten vaan taloudellisten syiden takia. Lapsena kastettu ja rippikoulun käynyt nuori jää todennäköisemmin maksamaan myös kirkollisveroa aikuisena. Näin on ainakin ajateltu. Verotulot ovat kuitenkin laskussa samaa tahtia jäsenmäärän kanssa, ja ensimmäisiä YT-neuvotteluja on jo jouduttu käymään. Kirkon johto keskittyy lähinnä äksyilemään pienelle mutta ei edes kovin äänekkäälle skismaattiselle liikkeelle, joka kuitenkin toistaiseksi vielä vaikuttaa jostain selittämättömästä syystä kirkon sisällä.

Voidaankin kysyä, että mikä mättää?

Kuten tunnettua, luterilainen kirkko syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen pyörteissä kun Skandinaviassa eri hallitsijoiden johdolla päätettiin irtautua emokirkosta ja asettua tarkemmin kruunun vallan alle. Luther tosin piti itseään katolilaisena kuolemaansa saakka, eikä katsonut perustaneensa mitään uutta kirkkoa. Teologisilla kysymyksillä ei kaukaisen periferian suomalaiselle kansalle ollut suuremmin merkitystä, ja muutokset eivät olleet kovinkaan järisyttäviä. Tuo oli siis silloin, kauan sitten. Nykyihmisen mielissä uskonpuhdistus on ollut iso jytky kaikilla mittareilla. Jos kadulta napataan otos ruuhkassa tarpovista kanssaihmisistä ja kysytään suhdetta uskonpuhdistukseen ja sen seurauksiin, vastauksissa näkyy vuosisatojen antikatolinen propaganda. Voimakkaimmillaan tuo propaganda oli Suomessa pian uskonpuhdistuksen jälkeen, jolloin rintamalinjat eivät olleet kansainvälisessä ruhtinas- ja kuningasruletissa täysin asettuneet. Nykysuomalaisen, kirkosta täysin vieraantuneenkin ihmisen mielestä katolinen kirkko edusti uskonpuhdistuksen aikaan lähinnä Beelsebubia, paaviuden rappiota ja jesuiitat kaikkein pahimpia mustakaapuisia susia lammasten vaatteissa. Luterilaisuuden hyvyys ja katolilaisuuden pahuus on imetty äidinmaidossa, vaikka kirkolla ja sen toiminnalla ei ihmiselle olisi mitään tarjottavaa tai paikkaa omassa elämässä.

Merkittävin uskonpuhdistuksen teemoista protestanteille oli ns. sola scriptura, "yksin Raamattu". Tämän mukaan vain Raamattu on kristitylle tarpeellinen, koska siitä on kaikki kristillistä elämää ja seurakunnan järjestystä koskeva tieto saatavissa. Luther torjui tradition merkityksen kristitylle tässä merkityksessä. Koska kaikki tarpeellinen oli Raamatussa, voitiin muu uskonelämä riisua ylimääräisestä - siis turhasta. Valkoiseksi kalkitut seinät ovat kaikille tulleet tutuiksi, kirkkoseinien koristeellinen kuvitushan oli uuden opin mukaan hapatusta josta piti päästä eroon jotta Sana pääsisi häiritsemättä vaikuttamaan ihmisissä. Luther säilytti sentään kirkkomusiikin, kun taas kalvinismissa kaikki aisteja miellyttävä riisuttiin pois - myös musiikki.

Katolilaisuudessa kirkon traditiolla oli ja on yhä tänäkin päivänä paikkansa Raamatun rinnalla. Logiikka on suurin piirtein seuraava: jos jokin on ollut toimiva ratkaisu lähemmäs kaksi vuosituhatta, on siinä oltava jonkinlainen Pyhän Hengen vaikutus mukana. Tietysti monikaan käytännön asia ei ole kirkossa johdettavissa alkuseurakunnan aikaan, mutta aika pitkälle kuitenkin. Tästä syystä katolinen kirkko muistuttaakin dynaamisuudessaan alimitoitetulla peräsimellä varustettua täydessä lastissa seilaavaa jättitankkeria. Monen nykyihmisen silmissä tämä on katolisen kirkon suurin ongelma, mutta se on ollut myös sen suuri vahvuus. Nykyisen asuinmaani Saksan ei niinkään kaukaisen historian tapahtumat ovat osoitus katolisen kirkon tällaisesta luontaisesta vahvuudesta vaikeuksien keskellä, ja vastaavasti luterilaisen kirkon kyvyttömyydestä vastata vaikean tilanteen haasteisiin. Natsien noustua valtaan 1930-luvun alussa oli Hitlerin selkeänä päämääränä järjestää saksalaisten uskonelämä uusiksi. Tarvittiin vain sopiva kansallissosialistinen kirkko asiaa ajamaan. Luterilainen kirkko (saksassa "evankelinen") oli demokraattisen rakenteensa ja (minkä tahansa) esivallan kunnioitusta korostavan oppinsa ansiosta kansallisosialisteille helppo saalis. Evankelinen kirkko "arjalaistettiin" tehokkaasti ja vastarinta taas oli varsin tehotonta. Yksittäisiä marttyyrejä oli, kuten juuri ennen sodan päättymistä teloitettu protestanttinen pappi ja teologi Dietrich Bonhöffer. Katolinen kirkko keskusjohtoisena ei ollutkaan yhtä helposti kansallissosialistettavissa ja aiheuttikin natseille päänvaivaa. Painostustoimien jälkeen katolinen kirkko Saksassa suostui allekirjoittamaan vuonna 1933 sopimuksen (ns. "Reichskonkordat") jossa taattiin katolisen uskonnonharjoituksen, koulujen ja yleisesti katolisen kirkon omien asioiden hoitamisen koskemattomuus. Hitlerin pontimena sopimuksen aikaansaamiseksi oli saada merkittävä propagandavoitto valtakautensa alkupuolella. Katolisen kirkon johdolla ei ollut suuria illuusioita sopimuksen pitävyydestä, mutta oli katsonut täysimittaisen konfrontaation johtavan vain todennäköisimmin kaiken katolisen kirkon toiminnan lakkauttamiseen Saksassa. Vuoteen 1937 mennessä illuusion rippeetkin olivat jo rapisseet, ja Paavi Pius XI laati yleiskirjeen osoitettuna kaikille Saksan katolilaisille. Tuo kirje, "Mit brennender Sorge", luettiin palmusunnuntaina 1937 jokaisen kirkon saarnastuolista ja siinä tuomittiin yleisesti rasismi, koko natsiaate ja todettiin kansallissosialismin olevan ristiriidassa kristinuskon kanssa. Ajankohtaansa nähden poikkeuksellisen rohkeasta kannanotosta natsismia vastaan katolinen kirkko maksoi hinnan, niin Saksassa kuin muuallakin Natsi-Saksan valloittamilla alueilla. Yksinomaan Dachaun keskitysleirillä oli sodan aikana 2700 kristillisten kirkkojen pappia, joista 2600 oli katolilaisia. Näistä 2000 kuoli leirillä. On selvää, että sodan päätyttyä Saksan murskatappioon katolinen kirkko saattoi jatkaa toimintaansa uudessa Saksassa pystypäin, kun taas evankelinen kirkko oli yhtä raunioina kuin entinen esivaltansakin.

Kirkon uudistumista vaativat tahot, niin protestanttisessa kuin katolisessa perinteessäkin törmäävät tähän erilaiseen kulttuuriin mitä uudistumiskykyyn tulee. Luterilainen kirkkomme on toki dynaaminen ja liikkuu tarvittaessa kuin metsäjänis kuivalla ruohikolla. Katolinen kirkko taas on kuin hiljaa aamu-unisena löntystelevä karhu sammalmättäiden seassa. Mutta kuten edellä näimme, kyky pikaiseen uudistumiseenkaan ei aina ole vain ja ainoastaan hyvästä. Suomessa on noussut vallalle eräänlainen kirkollinen populismi, miellyttämisen kulttuuri, kuten aiemmin mainitusta rippikoulun jo pidempään jatkuneesta kehityksestä on nähtävissä. Kirkollista keskustelua seuraavalle tulee pakostakin sellainen vaikutelma, että yleinen mielipide on melkeinpä tärkein ohjenuora kirkon julkilausumia sorvattaessa. Vai koska viimeksi on tullut normikirkkomme edustajien kannanotoista sellainen olo, että "oho, olipa rohkeaa tekstiä vaikka olenkin eri mieltä". Kun kirkko on nyt siirtymässä enenevässä määrin myös nettiin, voimmekin jäädä odottelemaan facebook-äänestyksiä seuraavista polttavista kirkollisista kysymyksistä.

Aina ei ole ollut näin. Syntyaikoinaan Rooman valtakunnassa tuo juutalaisuudesta irrottautunut uusi uskonto herätti varmasti närää niin sanotun yleisen mielipiteen piirissä yleisine moraalivaatimuksineen. Kristityt eivät esimerkiksi keskuudessaan sallineet ei-toivottujen vastasyntyneiden lasten, useimmiten tyttövauvojen, hylkäämistä katuojiin. Rooman valtakunnan moraalisen tyhjiön kaltaisessa tilassa tämä oli kuitenkin normaali käytäntö jolla "ylimääräisistä" lapsista päästiin sujuvasti eroon. Uuden uskonnon vaatimukset korkeasta moraalista ilmeisesti kuitenkin puhuttelivat sitä osaa kansasta jonka mielessä oli sosiaalinen tilaus tämänkaltaisen epäsuositun teeman esille ottamiselle. Populismia aikansa ilmapiirissä se ei kuitenkaan ollut. Monenkin roomalaisen mielessä kristityillä oli nuttura siis varsin kireällä.

Mahdollisesti tuo moderni sulavaliikkuisuus ja populismi ei tule viime kädessä kirkkoa, tai edes sen verotuloja pelastamaan. Kirkko jolla ei ole kykyä olla joskus eri mieltä, olla aidosti hetken epäsuosiossa ei saa lopulta kenenkään kunnioitusta. Edelleenkin lähes monokulttuurisessa maassamme kirkkoon kuuluu reilu valtaosa väestöstä. Suurin osa jäsenistä ei pidä kuitenkaan julkista uskonnonharjoitusta edes ajan henkeen sopivana. Itsenäinen ja yksityinen uskonnollisuus on toivottavampaa - joskus jopa suotavaa. Tällainen jäsenistö ei ole kirkkoonsa mitenkään erityisen sitoutunut. Miellyttämistaipumuksessaan kirkolla jää todennäköisimmin pää vetävän käteen kun viimeistään seuraavan sukupolven kasteen myötä tuo selkärangaton instituutio katsotaan monissa perheissä tarpeettomaksi - tai valinta jätetään lapsen itsensä tehtäväksi, sitten joskus. Tosin siihen mennessä se pieni sitoutunut osa jäsenistöstä on jo nostanut kytkintä ja tehnyt omat ratkaisunsa. Kirkon ulkopuoliset, ns. vapaat suuntaukset kuten helluntailaisuus vahvistuvat, kuten myös oletettavasti kirkon oma skismaattinen yksikkönsä, Luther-säätiö. Suomen oloissa myös ortodoksisuus kiehtoo monia.  

   

Onko katolisella kirkollakaan, tuolla hidasliikkeisellä karhulla, tulevaisuutta jää nähtäväksi. Historiasta olemme kuitenkin nähneet että se on tähän asti selvinnyt renessanssipaavien rappiosta, vastapaaveista, uskonpuhdistuksesta, totalitarismista ja länsimaiden maallistumisesta. Ehkä se selviää myös nykyajasta.