Dienstag, 24. April 2012

Kuoleman kohtaamisesta - edes ajatuksen tasolla


Emil Anton kirjoittaa blogissaan ikävän ajankohtaisesta aiheesta, eli suomalaisista perhesurmista jotka vaikuttavat muuttuneen suorastaan epidemiaksi. Emilin blogi kuuluu suosikkeihini, vaikka ei olekaan kevyimmästä päästä (tai ehkä juuri siksi!), ja joudunkin aina toteamaan Emilin tuottavuuden ja kyvyn analyyttisyyteen olevan jotakin johon en itse tule pääsemään. Mutta ainakin voin kommentoida hänen kirjoituksiaan, jos en muuta...:-)

Emil vetää johtopäätöksensä kristillisen maailmankuvansa pohjalta, ja vaikka ymmärränkin ne ja olen niistä suurin piirtein samaa mieltä (onhan itsellänikin sama maailmankuva), tulkitsen lastenpsykiatri Anne Kaupin nettihaastattelun hieman toisin kuin Emil: 

Kaupin tarkoitusperät ovat toki hyviä. Mutta hänen peräänkuuluttamansa “lapsen oikeus turvalliseen kuvaan maailmasta” ei vaadi keksittyjä “tonttuja ja jumalia”. Sen sijaan se vaatii tosi Jumalaa ja vanhempien kääntymystä.“

Mielestäni Kauppi puhuu ilmiöstä, jossa „rehellisyys“ on tärkeämpää kuin lapsen pahan olon lievittäminen. Tämä rehellisyys kuitenkin kumpuaa siitä todellisuudesta jossa vanhempi elää, ja jonka maailmankuvan on itselleen omaksunut. Nyky-Suomen sekulaarisessa yhteiskunnassa, jossa myös Ihan Oikea Ateismi on saanut kunnon jalansijaa, moni vanhempi taitaa pitää pahana sitä, että lapselle puhuu jotakin jossa on transsendenssin maku. Tämä näkyy esimerkiksi melkein joka lapsiperheelle tyypillisessä kohtauksessa jossa lapsen lemmikki kuolee. Tämä on yleensä aikuiselle melko triviaali tilanne, mutta lapselle se ei ole sitä. Tiedän tapauksia, jossa äiti on ottanut tuon kuolleen hiiren, rotan tms riittävän pienen otuksen ja yksinkertaisesti vetänyt sen vessasta alas, selittäen samalla kuinka näin tämä asia nyt vain on – sinne se Jalmari-rotta meni, se on kuollut, se ei tule koskaan takaisin, ja se muuttuu mullaksi jossain matkan varrella. Transsendenssin sotkeminen kotieläimeen tuntuu tällaisesta vanhemmasta kiusalliselta. Lapsi tosin jää siinä vähän yksin, ainakin verrattuna aikaisempaan jossa tyypillinen vastaus lapsen kysymykseen Jalmari-rotan kohtalosta taisi olla että ”Jalmari on nyt rottien taivaassa”. Itse olen kotona huomannut miten tavattoman tärkeä rotta kotieläimenä voi olla nuorelle tytölle, ja kuinka sen kuolema sairauden jälkeen ottaa tosissaan koville. Pitäisin itseäni sydämettömänä julmurina jos en ottaisi tuota surua tosissani, koska siinä lapsi harjoittelee todella arvokkaalla tavalla luopumista ja kuoleman kohtaamista.  Kuolemasta pitää keskustella kun se kohdalle osuu, vaikka se tuntuisikin pelottavalta, ja koko ajatuksen vetäisi mieluummin symbolisesti vessasta alas.

Itseasiassa mieleeni hiipii ajatus, että kuoleman sivuuttaminen transendenssi-kammoisella olankohautuksella kielii jopa enemmän ihmisen vaikeudesta kohdata kuoleman, tuon lopullisen separaation, kauhu kuin mitä kristinuskon usko kuolemanjälkeiseen elämään mitenkään tekee. Jos vedän rotan alas pöntöstä ilman sen kummempaa selittelyä, pohdiskelua tai lapsen kanssa asian käsittelyä, välttelen koko aihetta. Jos voisin vertauskuvallisesti vetää kuolleen lähisukulaiseni alas pöntöstä, pääsisin yhtälailla eroon tuskallisesta kuoleman ajatuksen kohtaamisesta. Sitä ei tosin voi tehdä. Kuitenkin nyky-yhteiskunnassa kuolema on ulkoistettu hautaustoimistoille ja sairaaloille, ja lähisukulainenkaan harvemmin edes näkee vainajaa jos ei sitten sattunut olemaan  paikalla kuoleman hetkellä. Aika jolloin vainaja pestiin ja puettiin perheen toimesta, ja asia tehtiin vieläpä kuin pienimuotoisena hartaushetkenä, oli monella tapaa arvokas. Kuolema oli läsnä, se piti hyväksyä, mutta siihen sai liittää luvan kanssa myös transsendenssin ajatuksen. 

Kaupin käsitys yltiörehellisyydestä kumpuaa samasta lähteestä. Jos vanhemmat riitelevät, saattaa herkkä lapsi itkeä vuoteessaan ja kysyä äidiltään ovatko hänen vanhempansa mahdollisesti eroamassa. Yltiörehellinen vastaus tietysti on, että ”voihan se olla, eihän sitä koskaan tiedä”. Tietysti tuo on faktisesti totta, kun avioliiton arvo on laskenut kuin Nokian osakekurssi viime vuosikymmenenä ja moni suhtautuu avioliittoon kuin vuokramökkiin. Vain väliaikaisena sitoumuksena. Kunhan nyt ollaan ja katsellaan. Moni tietenkin suhtautuu avioliittoonsa erittäin vakavasti, tänäkin päivänä, ja silti voisivat vastata jotain edellämainitun kaltaista. Eroa pelkäävää lasta se ei tosin auta, vaan todennäköisesti ahdistaa tätä vain entisestään. 

Ateismiin taipuvainen pitää heikkoutena puhua kuoleman yhteydessä mistään muusta kuin lopullisuudesta, kaiken päättymisestä. Itse näen tuon toisin, ja katsonkin näiden vartti- tai koko-ateistien itseasiassa lähinnä torjuvan vaikean asian kieltämällä se kategorisesti. Ymmärrän kuitenkin etten ole näkemyksineni objektiivinen, vaan oman maailmankuvani vapaaehtoinen vanki.

Keine Kommentare:

Kommentar veröffentlichen